“Ajatuksia ilman väliotsikkoja”
Parin kuukauden päästä ei ole jäljellä muita, kuin muutama hyväkuntoinen, savuton teini. He pitävät sateensuojaa jossakin Keski-Suomen luolassa ja etsivät kenttää älypuhelimilleen, niin kauan kuin akkua riittää. Tämä ei tietenkään voi pitää paikkaansa. Kyllä jokainen heistä tajuaa ottaa mukaansa laturin. Mutta nykypäivään:
Verenpaineeni pomppasi taas sen kymmenen richteriä, kun kuulin, että Tokion olympialaiset perutaan. Olin juuri kaverini kanssa sammuttelemassa vähän isompaa, vaivihkaa kyhäämäämme tervamiilua Sörnäisten Suvilahdessa, kun tämä uutinen tavoitti minut. Kaverini ilmoitti asian minulle käytyään ostamassa ABC:ltä jaffaa. En ollut siis tuossa vaiheessa nukkunut juuri lainkaan kolmeen viikkoon, kuten ei ollut miilukaverinikaan. Olimme molemmat vähintäänkin kahden promillen edestä humalassa valvomisesta. Siksi en uskonut moista väitettä. Kamuni soitti vielä Tokioon, josta hänelle (suomeksi) vastattiin, että ”Tokio” ja sanottiin, että ei niitä kilpailuja järjestetä. En uskonut vaistoihimme, joten taapersin itse ihmisten ilmoille.
Vaikka tiesin Suomemme penkkiurheilumaaksi, niin hätäännys olympialaisten peruuntumisesta yllätti jopa minut. Kadut olivat tyhjiä ja kauppojen tavaroita hamstrattiin kuin maailmanlopun edellä. Ihmiset välttelivät lähikontaktia toisiinsa, eivätkä pelkästään minuun kuten yleensä. Sitten näin lööpit ja tajusin oikean tilanteen. En ollut ennen kokenut olympialaisten peruutusta. Mutta yllättävän nopeasti noilla kisoilla ei ollut suurelle olympiafanille paskankaan merkitystä.
Ajattelin, että ehdinköhän kauppaan ennenkuin hyllyt jo ammottavat tyhjyyttään. Kaikkea oli kuitenkin runsain määrin tarjolla – paitsi vessapaperia. Vessapaperia? Itse en ole, enkä tunnekaan yhtään vessapaperin suurkuluttajaa. Mutta jos tästä epidemiasta selviävät pääasiassa ne, joilla on paljon vessapaperia kotonaan, niin kai minun on syytäkin olla selviämättä – ihan tyhmyyttäni. Koska en tajunnut hamstrata paskapaperia!
Ja jos tämä nyt maailmaa kohdannut koettelemus minut todellakin tappaa, niin muistakaa että lavastan kuolemani aina vanhasta tottumuksesta murhaksi. Ensiapuhenkilökunta, tai mikä jengi minut nyt sitten löytääkään, ihmettelee kämppääni. ”Pitäiskö ilmoittaa näistä saatanallisista rituaaliseinävaatteista.” ”Ei kande. Ne on Iron Maidenin julisteita. Mutta tuo avoin ikkuna ja lakanoista kyhätty köysi ihmetyttää.”
Itse olemme luoneet tämän näennäisyhteiskunnan jossa kuollaan vain vanhana. Se on ikävä kyllä hauraudessaan kuin uskonto johon tuuduttaudutaan, koska näin tuntuu paremmalta. Eikä siinä ole mitään väärää! Tympii vaan tuo vessapaperin menekki. Taas tuhoutuu sademetsien puita, jotka ovat ansainneet elon hetkensä yhtä lailla kuin mekin. En minä oikeasti näin raadollisesti ajattele. Mutta jostain itselleni tuntemattomasta syystä haluan jättää tämän kappaleen tähän kirjoitukseeni.
Maailman väestöä kehnosti kohtelevalla taudilla on huomattavasti vähemmän etuja kuin haittoja. Mutta jotain hyvää voi kuitenkin mainita. Esim. taskuvarkaat saavat turpiinsa jo puolen metrin päähän uskallettuaan. Ja olen opetellut pesemään itseni saippualla, syljen ja Swartvegan sijaan. Ja tämän synkkyyden jälkeen ihmiset ovat mieleltään elämänjanoisempia ja avoimempia. Nähtäväksi jää. Mutta uusiin suuriin ikäluokkiin olisi kai pienempikin katastrofi riittänyt.
Kaikki ovat tottuneet suuronnettomuuksiin ja sellaiset hyväksytään osana elämää. Tsunami vei päivässä 250 000 ihmishenkeä. Ja se on normaalia. Mutta kun onnettomuudesta kerrotaan tällä tavalla etukäteen, niin siinä on paniikin ainekset. Joku voisi vetää tästä sellaisen johtopäätöksen, että ollaanpa tutkimatta asioita, ettei hätäännytä. Joku toinen siihen tokaisisi, että tutkitaan vaan, mutta reagoidaan tosiasioihin järkevällä tavalla. Joku kolmas sitten tulisi huutamaan, että sivilisaation aika on ohi, koska ihmiskunnalta loppuu vessapaperi!
Elämän pikku asiat ja nykyhetki ovat niitä asioita, jotka meidät tältä vainoojalta pelastavat. Huomenna on uusi päivä jne. Paitsi jos pää hajoaa tähän kämpillä istumiseen tai muuten vaan erakoitumiseen, niin sittenhän ei ole uutta päivää. Mutta niin kauan kuin henki pihisee, ja tupakoitsijalla se pihisee ennestäänkin heikommin, niin iloitaan niistä arjen aarteista, joita jatkuvasti lähimmäistemme kanssa tuotamme aikojen syötäväksi.
Aprillipäivänä K-kaupan jonossa nuori nainen pakitti selvinpäin. Hän siis otti askeleen taakseen huomaamatta takanaan olevaa metrinkorkuista irtokarkkihyllyä. Nainen horjahti rajusti. Olin ottamassa häntä kiinni, mutta aivoihini iski voimakkaasti kaikkialla huudettu turvaväli. Siis epäröin sekunnin ja tilanne oli jo ohi. No, onneksi nainen sai tasapainonsa takaisin. Kerroin hänelle, etten auttanut ja nauroimme. Hän oli kuitenkin varsin lähellä rymytä kovalla metelillä aivan paskaksi koko telineen ja karkit pitkin lattioita. Ja minä olisin vain katsonut vieressä. Myöhemmin ajattelin, että tuossa vaiheessa olisin sanonut sinne lattialle, että ”aprillia”. Mutta se ei olisi kylläkään sopinut tilanteeseen.
Hauskaa tulevaa pääsiäistä, rakkaat kanssaihmettelijät!