Ja sen vääjäämätön päätös
Hain taas apurahaa taiteelleni. En saanut mitään. Hylätystä anomuksesta kertova kirjekin oli yhtäkkiä jotenkin suoraa vittuilua. Menin katsomaan niska punaisena urheilubaariin urheilua. Tai itse asiassa join kaljaa ja tuijotin televisiota. Ei sillä ollut väliä, olivatko televisiot päällä vaiko eivät.
En minä luonnollisestikaan sitä tarkoita, että apurahojen jakajat olisivat tyhmiä. Heillä varmasti on hyvät perusteet valinnoilleen ja takanaan asiaankuuluva koulutus ja kokemus. Sanon vaan faktana sen, että he ovat umpitolloja persehuuhkajia, joiden näennäinen älykkyys perustuu itsepetokseen. ”No, saitteko nyt nauraa ivallisesti ja ylimielisesti rahahakemukselleni, paskahousut?”
Hakemani avustus oli muuten niin pieni, etten olisi sitä halunnutkaan! Eli pilkka sattui raatilaisten omaan nilkkaan. Ähäkutti! Minä perustan sitä paitsi jonkin oman säätiön, enkä myönnä minkään apurahojen myöntäjille ikinä mitään. Eivät ne varmaan mitään olisi vaillakaan. Mutta tietävätpähän tämän! Tuulimyllyjä vastaan käyvät siinä nuo kiusaajat!
Jokin tässä mättää. Hakemukseni oli muiden hakemuksiin verrattuna siisti, asiallinen ja ylivertainen. En tietenkään ole nähnyt muiden anomisväsäyksiä. Mutta arvioin näin. Ainakin se oli parempi, kuin mitä yksikään varojen jaosta vastuussa oleva, pellevaltuustossa istuva, vallasta sokaistunut sadisti olisi ikinä osannut vääntää.
Mutta eipä tarvitse nokkavien wannabe-kultturistien enää silmiään hakemuksillani liata. Minä en lähetä heille enää ikinä edes joulukorttia. Ja sitäkään en ole koskaan aikonutkaan lähettää. Joten repikää siitä ryöstökapitalistit ja kommunistit!
Kyllä oli tosiaan säälittävän pieni se apuraha, jota minulle ei myönnetty. Silläkö pitäisi ihmisen elää ja taiteilla? Olkaa nyt edes sen verran inhimillisiä, että olette myöntämättä hiukan järkevämpiä summia!