Kalakolmikko rantoja ravasi.
Vaan käyttäytyi veden väki arasti.
Silti ahkera uurastus itsessään,
sai pahimman nälän poissa pysymään.
”Meille ryhmä on tärkeämpi verkkoa.
Eipä osaa sitä eväkäs ounastella.”
Kerran tahoilla muilla toven oltuaan,
kävi kaks heistä yhdelle iloitsemaan.
”Tuolla apaja on. Sinne menemme varhain.
Ja illalla aina on saaliimme parhain.
Sieltä nostamme aarteita, hopealohta.
Sinä älä tule sinne nyt. Tule vasta kohta.”
Niin myös metsällä kävivät yhdessä.
Loitsut nuotion kahden vain ilmeissä.
Istui miekkonen yks heistä kummissaan.
Tahtoi toiset heitä kiitoksin kumartamaan.
”Paikka lahjoittaa sullekin sulasta, jäästä.
Vaan älä tule sinne nyt. Tule ajan päästä.”
Eipä malttanut mies vain kuunnella.
Tahtoi itsekin vonkaleita nostella.
Löysi ryhmänsä paikkaansa kysellen.
Oli vastauksen sointi kuin käärmeiden.
”Niin on saappaasi jäljistä ranta tää vapaa.
Ei oo tuntenut sen vesi airosi lapaa.
Sä nyt jätkänä saavut lompsien,
muka omaasi itselles vaatien.
Toki toisaalle viritä siimasi jänne.
Kulje vapaasti, vaan älä koskaan tänne.”