“Ajatuksia ilman väliotsikkoja”

Parin kuukauden päästä ei ole jäljellä muita, kuin muutama hyväkuntoinen, savuton teini. He pitävät sateensuojaa jossakin Keski-Suomen luolassa ja etsivät kenttää älypuhelimilleen, niin kauan kuin akkua riittää. Tämä ei tietenkään voi pitää paikkaansa. Kyllä jokainen heistä tajuaa ottaa mukaansa laturin. Mutta nykypäivään:

Verenpaineeni pomppasi taas sen kymmenen richteriä, kun kuulin, että Tokion olympialaiset perutaan. Olin juuri kaverini kanssa sammuttelemassa vähän isompaa, vaivihkaa kyhäämäämme tervamiilua Sörnäisten Suvilahdessa, kun tämä uutinen tavoitti minut. Kaverini ilmoitti asian minulle käytyään ostamassa ABC:ltä jaffaa. En ollut siis tuossa vaiheessa nukkunut juuri lainkaan kolmeen viikkoon, kuten ei ollut miilukaverinikaan. Olimme molemmat vähintäänkin kahden promillen edestä humalassa valvomisesta. Siksi en uskonut moista väitettä. Kamuni soitti vielä Tokioon, josta hänelle (suomeksi) vastattiin, että ”Tokio” ja sanottiin, että ei niitä kilpailuja järjestetä. En uskonut vaistoihimme, joten taapersin itse ihmisten ilmoille.

Vaikka tiesin Suomemme penkkiurheilumaaksi, niin hätäännys olympialaisten peruuntumisesta yllätti jopa minut. Kadut olivat tyhjiä ja kauppojen tavaroita hamstrattiin kuin maailmanlopun edellä. Ihmiset välttelivät lähikontaktia toisiinsa, eivätkä pelkästään minuun kuten yleensä. Sitten näin lööpit ja tajusin oikean tilanteen. En ollut ennen kokenut olympialaisten peruutusta. Mutta yllättävän nopeasti noilla kisoilla ei ollut suurelle olympiafanille paskankaan merkitystä.

Ajattelin, että ehdinköhän kauppaan ennenkuin hyllyt jo ammottavat tyhjyyttään. Kaikkea oli kuitenkin runsain määrin tarjolla – paitsi vessapaperia. Vessapaperia? Itse en ole, enkä tunnekaan yhtään vessapaperin suurkuluttajaa. Mutta jos tästä epidemiasta selviävät pääasiassa ne, joilla on paljon vessapaperia kotonaan, niin kai minun on syytäkin olla selviämättä – ihan tyhmyyttäni. Koska en tajunnut hamstrata paskapaperia!

Ja jos tämä nyt maailmaa kohdannut koettelemus minut todellakin tappaa, niin muistakaa että lavastan kuolemani aina vanhasta tottumuksesta murhaksi. Ensiapuhenkilökunta, tai mikä jengi minut nyt sitten löytääkään, ihmettelee kämppääni. ”Pitäiskö ilmoittaa näistä saatanallisista rituaaliseinävaatteista.” ”Ei kande. Ne on Iron Maidenin julisteita. Mutta tuo avoin ikkuna ja lakanoista kyhätty köysi ihmetyttää.”

Itse olemme luoneet tämän näennäisyhteiskunnan jossa kuollaan vain vanhana. Se on ikävä kyllä hauraudessaan kuin uskonto johon tuuduttaudutaan, koska näin tuntuu paremmalta. Eikä siinä ole mitään väärää! Tympii vaan tuo vessapaperin menekki. Taas tuhoutuu sademetsien puita, jotka ovat ansainneet elon hetkensä yhtä lailla kuin mekin. En minä oikeasti näin raadollisesti ajattele. Mutta jostain itselleni tuntemattomasta syystä haluan jättää tämän kappaleen tähän kirjoitukseeni.

Maailman väestöä kehnosti kohtelevalla taudilla on huomattavasti vähemmän etuja kuin haittoja. Mutta jotain hyvää voi kuitenkin mainita. Esim. taskuvarkaat saavat turpiinsa jo puolen metrin päähän uskallettuaan. Ja olen opetellut pesemään itseni saippualla, syljen ja Swartvegan sijaan. Ja tämän synkkyyden jälkeen ihmiset ovat mieleltään elämänjanoisempia ja avoimempia. Nähtäväksi jää. Mutta uusiin suuriin ikäluokkiin olisi kai pienempikin katastrofi riittänyt.

Kaikki ovat tottuneet suuronnettomuuksiin ja sellaiset hyväksytään osana elämää. Tsunami vei päivässä 250 000 ihmishenkeä. Ja se on normaalia. Mutta kun onnettomuudesta kerrotaan tällä tavalla etukäteen, niin siinä on paniikin ainekset. Joku voisi vetää tästä sellaisen johtopäätöksen, että ollaanpa tutkimatta asioita, ettei hätäännytä. Joku toinen siihen tokaisisi, että tutkitaan vaan, mutta reagoidaan tosiasioihin järkevällä tavalla. Joku kolmas sitten tulisi huutamaan, että sivilisaation aika on ohi, koska ihmiskunnalta loppuu vessapaperi!

Elämän pikku asiat ja nykyhetki ovat niitä asioita, jotka meidät tältä vainoojalta pelastavat. Huomenna on uusi päivä jne. Paitsi jos pää hajoaa tähän kämpillä istumiseen tai muuten vaan erakoitumiseen, niin sittenhän ei ole uutta päivää. Mutta niin kauan kuin henki pihisee, ja tupakoitsijalla se pihisee ennestäänkin heikommin, niin iloitaan niistä arjen aarteista, joita jatkuvasti lähimmäistemme kanssa tuotamme aikojen syötäväksi.

Aprillipäivänä K-kaupan jonossa nuori nainen pakitti selvinpäin. Hän siis otti askeleen taakseen huomaamatta takanaan olevaa metrinkorkuista irtokarkkihyllyä. Nainen horjahti rajusti. Olin ottamassa häntä kiinni, mutta aivoihini iski voimakkaasti kaikkialla huudettu turvaväli. Siis epäröin sekunnin ja tilanne oli jo ohi. No, onneksi nainen sai tasapainonsa takaisin. Kerroin hänelle, etten auttanut ja nauroimme. Hän oli kuitenkin varsin lähellä rymytä kovalla metelillä aivan paskaksi koko telineen ja karkit pitkin lattioita. Ja minä olisin vain katsonut vieressä. Myöhemmin ajattelin, että tuossa vaiheessa olisin sanonut sinne lattialle, että ”aprillia”. Mutta se ei olisi kylläkään sopinut tilanteeseen.

Hauskaa tulevaa pääsiäistä, rakkaat kanssaihmettelijät!

The post Korona appeared first on Teuvo Matala.

“Rakkaudesta ranskalaiselokuviin”

Ihmiset eri maailmankolkissaan puhuvat erilaisia kieliä. Jotkut niistä ovat jääneet vauvan jokelluksen asteelle. Minulle on koko elämäni koitettu uskotella, että esimerkiksi venäjä ja ranska ovat oikeita ”sopimuksenvaraisia äännesymboleiden järjestelmiä”, kuten suomi. Ja hiukan minua hävettää, että vasta tällä iällä tajuan niiden olevat mukamas-puheita. Venäjä on mielipuolista posmotusta ja ranska sössötyksellä höystettyä korinaa.

Jos epäilee, että näissä kahdessa kielessä olisi sittenkin jotakin järkeä, niin jokainen voi tehdä oma-aloitteisesti pienen käytännön kokeen: kuuntelee jompaakumpaa kieltä vähintään 30 sekuntia. Ei tolkun häivää. Joskus satunnaisista primitiivisistä äänteistä syntyy tietysti oikealta kuulostava sanakin. Tämä tietysti tukee mm. harhaluuloja siitä, että joku ymmärtäisi näitä suoltamisia. Molemmat ovat lisäksi typeryydessään sietämättömiä kuunnella.

Molemmilla kielillä tehdään elokuvia. Hämmästyin törmättyäni mielenkiintoiseen ranskalaiseen leffaan. Suuri kiitos tekstittäjälle, joka oli keksinyt örinöille hyvät repliikit. Raidan nimi oli suomeksi ”Rauhaton” (2022). Ranskalainen nimi voi tietysti olla mitä vaan yskäisystä oksennukseen.

Puoli elokuvaa eteni tosiaankin mielenkiintoisissa merkeissä, koska siinä ei juurikaan puhuttu. Loppu olikin sitten sekavaa sontaa, eikä tekstittäjäkään ollut jaksanut enää keksiä mitään järkevää.Vaan tulipahan katsottua ranskalainen elokuva. En muista kylläkään loppuratkaisua näin puolen tunnin jälkeen. En myöskään lähtisi suoralta kädeltä kehumaan tai suosittelemaan ranskalaisteosta kenellekään. Mutta jos haluaa vuolaista revolverinkahvaansa merkin katsotusta ranskalaiselokuvasta, niin tämä menettelee. Puoli tähteä viidestä. Mielestäni maansa leffahistorian paras teos. Siinä ei ollut yhtään syvällistä

The post Rauhaton appeared first on Teuvo Matala.

Kalakolmikko rantoja ravasi.
Vaan käyttäytyi veden väki arasti.
Silti ahkera uurastus itsessään,
sai pahimman nälän poissa pysymään. 

”Meille ryhmä on tärkeämpi verkkoa.              
Eipä osaa sitä eväkäs ounastella.” 

Kerran tahoilla muilla toven oltuaan,
kävi kaks heistä yhdelle iloitsemaan.
”Tuolla apaja on. Sinne menemme varhain.
Ja illalla aina on saaliimme parhain. 

Sieltä nostamme aarteita, hopealohta.
Sinä älä tule sinne nyt. Tule vasta kohta.” 

Niin myös metsällä kävivät yhdessä.
Loitsut nuotion kahden vain ilmeissä.
Istui miekkonen yks heistä kummissaan.
Tahtoi toiset heitä kiitoksin kumartamaan. 

”Paikka lahjoittaa sullekin sulasta, jäästä.
Vaan älä tule sinne nyt. Tule ajan päästä.” 

Eipä malttanut mies vain kuunnella.
Tahtoi itsekin vonkaleita nostella.
Löysi ryhmänsä paikkaansa kysellen.
Oli vastauksen sointi kuin käärmeiden.

”Niin on saappaasi jäljistä ranta tää vapaa.
Ei oo tuntenut sen vesi airosi lapaa.
Sä nyt jätkänä saavut lompsien,
muka omaasi itselles vaatien.

Toki toisaalle viritä siimasi jänne.
Kulje vapaasti, vaan älä koskaan tänne.”

The post Taika-apaja appeared first on Teuvo Matala.

Ja sen vääjäämätön päätös

Hain taas apurahaa taiteelleni. En saanut mitään. Hylätystä anomuksesta kertova kirjekin oli yhtäkkiä jotenkin suoraa vittuilua. Menin katsomaan niska punaisena urheilubaariin urheilua. Tai itse asiassa join kaljaa ja tuijotin televisiota. Ei sillä ollut väliä, olivatko televisiot päällä vaiko eivät.

En minä luonnollisestikaan sitä tarkoita, että apurahojen jakajat olisivat tyhmiä. Heillä varmasti on hyvät perusteet valinnoilleen ja takanaan asiaankuuluva koulutus ja kokemus. Sanon vaan faktana sen, että he ovat umpitolloja persehuuhkajia, joiden näennäinen älykkyys perustuu itsepetokseen. ”No, saitteko nyt nauraa ivallisesti ja ylimielisesti rahahakemukselleni, paskahousut?”

Hakemani avustus oli muuten niin pieni, etten olisi sitä halunnutkaan! Eli pilkka sattui raatilaisten omaan nilkkaan. Ähäkutti! Minä perustan sitä paitsi jonkin oman säätiön, enkä myönnä minkään apurahojen myöntäjille ikinä mitään. Eivät ne varmaan mitään olisi vaillakaan. Mutta tietävätpähän tämän! Tuulimyllyjä vastaan käyvät siinä nuo kiusaajat!

Jokin tässä mättää. Hakemukseni oli muiden hakemuksiin verrattuna siisti, asiallinen ja ylivertainen. En tietenkään ole nähnyt muiden anomisväsäyksiä. Mutta arvioin näin. Ainakin se oli parempi, kuin mitä yksikään varojen jaosta vastuussa oleva, pellevaltuustossa istuva, vallasta sokaistunut sadisti olisi ikinä osannut vääntää.

Mutta eipä tarvitse nokkavien wannabe-kultturistien enää silmiään hakemuksillani liata. Minä en lähetä heille enää ikinä edes joulukorttia. Ja sitäkään en ole koskaan aikonutkaan lähettää. Joten repikää siitä ryöstökapitalistit ja kommunistit!

Kyllä oli tosiaan säälittävän pieni se apuraha, jota minulle ei myönnetty. Silläkö pitäisi ihmisen elää ja taiteilla? Olkaa nyt edes sen verran inhimillisiä, että olette myöntämättä hiukan järkevämpiä summia!

The post Apurahahakemus appeared first on Teuvo Matala.

”Metsä poikiaan suojelee.”

Kun tavan urbaani ihmislapsi on katsonut pari jaksoa Survivormäniä ja Mowglin, niin hänelle tulee kaipuu luonnon helmaan – vouhottamaan eränkävijätaidoillaan. Sitä lähdetään sitten pienellä porukalla nauttimaan luonnonrauhasta, luonnon ehdoilla.

Mukaan pakataan mahdollisimman vähän, koska metsä on täynnä asumistarpeita ja ennen kaikkea proteiinitäyteläistä ravintoa. Ensin ajetaan auto summittaisesti johonkin korpeen ilman karttaa ja suuntavaistoa, koska halutaan elää aidosti luonnossa. Hiekkatieltä lähdetään sitten tarpomaan johonkin päin umpikairaa.

Ensimmäiseksi suunnitelmaan tulee muutos kannettavan tavaran suhteen. Päätetään jättää aggregaatti eli Markun isän 80-luvun neljänkannettava voimakone jollekin mättäälle. Ensin Markku kuitenkin hakkaa kirveensä paskaksi irrottaessaan laitteen tankin. Sytytysnestettä kun saatetaan tarvita. Näin ryhmä soveltaa jo ensimmäisen kerran nokkeluuttaan äkkiä eteen tulleessa ongelmassa. Bensa on kuitenkin edelleenkin Arton Hondan peräkontissa.

Parin tunnin kuluttua saavutaan jonkin erämaalammen rannalle. Tehdään työnjako, kuten partiossa ikään. Markku suuntii sijainnin. Arto rakentaa väliaikaisen laavun ja Göteborgin serkku Jan tekee polttopuita.

Tunnin päästä Markku ei ole löytänyt aurinkoa pilviseltä taivaalta. Puiden eteläpuolelle asettuvia muurahaismättäitä ei löydy, kuten ei keittiön pöydälle jäänyttä kompassiakaan. Istahdetaan laavulle eli muutaman kasatun männynoksan päälle ja tarkistetaan reppujen kollektiivinen ruoka-anti. Jo ennen maastoon lähtöä on tietenkin sovittu, että matkaan pakataan varalta tarpeellisia asioita.  Kantamuksista löytyykin kaikkea hyödyllistä, kuten makuualusta, taskulamppu ja kaikenlaista ravintoa. Göteborgin serkun repussa on mikropopkornia ja Kimble.

Ennen ateriaa ja sen jälkeenkin yritetään sytyttää Janin keräämä läpimärkä tervaskannon rääpäle. Onneksi nerokas kolmikko pystyy hädän tullen syömään eväänsä kylmänäkin. Yö on kuitenkin las-keutumassa ja se on loppusyksystä ankara. Jan ehdottaa riisuutumista alasti, jolloin saataisiin etua toisten ruumiinlämmöistä. Arto kuitenkin pystyttää ennemmin teltan.

Iltanuotiolla ja yhteislaulun lomassa juotavaksi tarkoitettu litran viinapullo tulee nyt tarpeeseen – lämmikkeeksi. Niinpä Göteborgin serkku kaataa sen märälle kannolle sytytysnesteeksi. Jälleen erämiehet osaavat soveltaa ja Janin silmäkulman turvotukseen auttaa märkä sammal.

Onneksi jokaisella on vähintään yksi kännykkä mukanaan. Arton hampaat kalisevat vähiten, joten hän soittaa. Markku ja Jan aprikoivat, että mihin pelastushelikopteri voisi laskeutua. Päätetään ilmoittaa sijainniksi se parkkipaikka, mihin autokin jätetiin. Ympyrää tässä on kuitenkin kierretty.

The post Eräselviytyjät osa 1 appeared first on Teuvo Matala.